Jääkautta pidetään selviönä, mutta viimeaikaisten geologisten tutkimusten tulokset viittaavat vahvasti mieluummin suurten vesimassojen aikaan saamiin jälkiin kuin jääkauteen. Tässä artikkelissa pyrimme tarkastelemaan asiaa yleisesti kahdesta näkökulmasta, toinen hitaasti sulavista jäävuorista ja toinen suurien vesimassojen liikkeistä.
Jääkauden sulamisvaihe: Jos jäiden paksuus oli yli 3 kilometriä ja jos jään lämpötila laskee noin 5-8 astetta kilometriä kohden, niin lumirajan yläpuolella olisi ikuinen talvi, eikä sulamista tapahtuisi.
Seuraava luettelo vuorten lumirajoista (Tiedot kirjasta ”Maanpinnan muodot ja niiden synty” / Iivari Leiviskä, s. 206):
- Huippuvuorilla 450 metriä
- Norjassa Ofoten-vuonon seudulla 1100 metriä
- Norjassa etelässä Bergenin seudulla 1250 metriä
- Pyreneillä Espanjassa 2800-3000 metriä
- Alpeilla 2400-3200 metriä
- Kaukasus-vuoristossa lännessä 2700 metriä ja idässä, jossa ilmasto on kuivempi, 3800 metriä
- Päiväntasaajan seuduilla on lumirajan korkeus Ecuadorissa 4700-4800 metriä ja Afrikassa Kilimandjaron vuorella, 5380-5800 metriä, (On hyvä todeta, että esim. Kilimandjaroa ympäröivillä alueilla vuotuinen keskilämpötila on lähes 30 astetta ja päivälämpötilatkin jopa yli 40 astetta.
Edelliset esimerkit osoittavat, miten tärkeä merkitys on lumirajan korkeudella. Jos menemme tarpeeksi korkealle, ei lumi enää sula. Myös valkoisen lumen taipumus heijastaa takaisin siihen tuleva säteily vaikuttaisi sen, että lumen olisi entistä vaikeampi sulaa. Sen alla oleva jääpeite ei pienenisi niin helposti. Kysymys kuuluukin, että jos jääkausi on ollut, mikä on sen sulattanut? Varsinkin pohjoisilta alueilta, joissa lumiraja voi olla alle 1500 metrin, olisi sulaminen ollut ongelmallista. (Esim. kirjassa ”Jokamiehen geologia”, s. 94, on esitetty mannerjäätikön paksuudeksi 2500-4500 metriä.) Se on lähes yhtä suuri ongelma kuin kysymys siitä, mikä aiheutti jääkauden.
Jääkausi Saharassa?
Yksi olettamus, joka liittyy jääkausiin, on se, että niiden oletetaan aikanaan vallinneen useilla nykyisillä kuumillakin alueilla. On esitetty, että sellaiset alueet kuin Sahara, Saudi-Arabia, Jemen, Etiopia, Australia, Brasilia, Intia, Madagaskar ja Etelä-Amerikka olisivat olleet jääkauden kourissa, ja että Afrikkaa olisi peittänyt valtavan suuri mannerjäätikkö.
Ajatusta, että jääkausi olisi voinut valita alueilla, jotka ovat näinkin lähellä kuumaa päiväntasaajaa, on kuitenkin vaikea uskoa, koska ei ole muutenkaan tahdottu löytää mitään varmaa syytä jääkausien synnylle. Mikä olisi ollut se tekijä, joka olisi jäädyttänyt nämä alueet, joilla nyt on lähes 30 asteen vuotuinen keskilämpötila? Ehkä yksi selitys asiaan onkin se, että jääkaudeksi tulkitut merkit ovat sittenkin jonkun muun tapahtuman, esim. kansojen perimätiedossa mainitun vedenpaisumuksen aiheuttamia. Tämä tuntuu jääkausiteoriaa paljon paremmalta vaihtoehdolta. Käsittelemme asiaa vähän myöhemmin.
Lämmin ilmasto
Melko yleinen on siis se käsitys, että maan lähimenneisyydessä on vallinnut kylmä ilmasto jääkausineen. On puheltu, miten eläimet ja ihmiset ovat oleskelleet nykyistä viileämmissä oloissa ja hytisseet kylmyydestä, kun pysyvä talvi on vallinnut maan päällä. Samoin on puhuttu, miten nykyiset kaikkein pohjoisimmat alueet ja kaikkein eteläisimmät alueet olivat vieläkin kylmempiä kuin tällä hetkellä ja että niiden pinnalla vallitsi paksu jääpeite.
Mutta pitääkö tämä käsitys yhtä tosiasioiden kanssa? Jos katsomme asiaa seuraavien seikkojen valossa, osoittavat ne päinvastaista. Ne osoittavat, että maan päällä on vallinnut pikemminkin nykyistä lämpimämpi kuin nykyistä kylmempi ilmasto.
Tämän osoittavat seuraavat havainnot:
Etelämantereelta samoin kuin Grönlannista, Alaskasta ja Siperiastakin on löydetty palmu- ja hedelmäpuita, jotka eivät pystyisi nykyisissä olosuhteissa menestymään. Näiltä alueilta on löydetty myös tropiikin kasveja sekä saniaisfossiili-lajeja Etelämantereelta. Kivi- ja ruskohiiliesiintymät, joita on Kanadassa, Huippuvuorilla, Grönlannissa sekä muilla nykyisin kylmillä alueilla, ovat merkki aikaisemmasta rehevästä kasvillisuudesta Norjan mereltä, Huippuvuorilta ja napaseuduilta on tavattu koralleja, jotka elävät vain lämpimissä merissä. Pohjanmerestä on löydetty nilviäisiä ja koralleja, jotka ovat tyypillisiä Välimeren lajeja.
Siperian ja Alaskan arktisilta alueilta on kaivettu esiin sellaisia eläimiä kuin krokotiileja napapiirin pohjoispuolelta, leijonia, antilooppeja, kameleita, lampaita, lehmiä, sarvikuonoja, hevosia, mastodontteja ja myskihärkiä sekä tietenkin mammutteja, joita on arveltu olleen maaperässä miljoonia. Nämä monet suuret eläimet eivät olisi mitenkään voineet saada ravintoa ja juomista, mikäli ilmasto olisi ollut kylmä.
Alaskasta, parisataa kilometriä napapiirin pohjoispuolelta, on löydetty erittäin hyvin säilyneitä dinosauruksen muumioita. Samoin Dinosauruslöytöjä on tehty Grönlannista ja Etelämantereelta. Jotta nämä vaihtolämpöisiksi luokitellut eläimet olisivat voineet menestyä, on ilmaston täytynyt silloin olla lämmin eikä kylmä.
Ilmastomuutoksen ajankohta
Kun kasvi- ja eläinfossiilien perusteella voi päätellä, että ilmasto on ollut ennen lämmin myös nykyisillä arktisilla alueilla, on seuraava kysymys, miten kauan tästä lämpimästä jaksosta on aikaa. Ja yleensä, kun on vastattu tähän kysymykseen, on sanottu, että tästä lämpimästä jaksosta olisi ollut aikaa ainakin satojatuhansia tai miljoonia vuosia. On kuitenkin olemassa muutamia seikkoja, jotka selvästi osoittavat lämpimän ilmaston vallinneen maan päällä vain joitakin vuosituhansia sitten.
Mitä Rossin merenpohjan sedimenttinäytteet kertovat?
Kun tutkittiin Etelämantereen Rossin meren pohjan sedimenttinäytteitä, saatiin niiden perusteella ”jääkauden” eli kylmän vaiheen alkamisajankohdaksi tällä alueella vain n. 6000 vuotta, joka on paljoni vähemmän kuin ne >100.000 vuodet, joita yleensä on esitetty.
Keijo Parkkunen on selostanut kirjassaan ”Sadan vuoden harha-askel”:
Historian ja antropologian professori C.H. Hapgood antaa mielenkiintoisia tietoja Etelämantereesta artikkelissaan ”Muuttuva maankuori” Sunday Evening Postissa 10.1.1959. ”Radiohiilimenetelmän avulla tiedemiehet tarkistivat uudelleen viimeisen jääkauden päättymisajan, ja sen mukaan siitä on kulunut vain 10 000 vuotta aikaisempien 30 000 vuoden sijasta. Havainto pani epäilemään 1800-luvulla eläneen geologin Charles Lyellin laatiman järjestelmän perusperiaatteita”. Hän oletti, että geologiset tapahtumat, kuten vesi ja lumisade, eroosio ja sedimenttien kerrostuminen, ovat menneisyydessä edenneet nykyisillä nopeuksillaan…
Jääkauden jälkipuoliskolla nämä geologiset tapa tapahtumat kiihtyivät nopeudeltaan sangen huomattavasti. Jonkin tekijän, jota nyt ei ole, on siis täytynyt olla vaikuttamassa. Eräs toinen uusi iänmääritysmenetelmä, jota nimitämme ionimenetelmäksi, on myös aiheuttanut suuren järkytyksen, kun sen avulla on määritetty Rossin meren pohjan sedimenteissä kairattujen näytteiden ikää, on käynyt ilmi, että viimeisten miljoonan vuoden aikana Etelä-manner on ollut sulana useita kertoja. Näiden kairausnäytteiden ajoituksen jälkeen havaittiin, että Rossin meren nuorin jääkausi alkoi 6000 vuotta sitten.
Havainto, että Etelämeren jääkausi alkoi vasta 6000 vuotta sitten, on todellinen pommi. Kerrankin tutkija lähestyi suoraan tosiasioita. Tässä lausunnossa on niin suuri kiinnekohta asioiden ymmärtämiseen, että se on suorastaan järkyttävää. Etelämantereella ei ollut jäätiköitä ennen kuin 6000 vuotta sitten. Etelämantereelta on löytynyt hedelmä- ja palmupuita samoin kuin Grönlannista ja Siperiastakin. Aavistellaanpa Etelämantereella olevan öljyä ja kivihiiltäkin.
Mitä vanhat kartat kertovat?
Myös vanhoista kartoista voi päätellä, ettei kylmyyttä ole vallinnut kovin kauaa. Kahdesta 1500-luvun kartasta, jotka ovat Piri Reisin ja Oranteus Finauksen laatimat, ja jotka molemmat ovat kopioita joistakin aiemmista lähdekartoista – ehkä antiikin aikaisista – tulee tämä esille. Nämä molemmat kartat esittävät ensinnäkin nykyisiä mantereita reuna-alueineen ja ne täsmäävät melko hyvin varsinkin pohjois- eteläsuunnassa, vaikka itä-länsisuunnassa on heittoja. Erikoista näissä vanhoissa kartoissa kuitenkin on, että niissä molemmissa näkyy Etelämantereen rantaviiva sulana, vaikka se nyt on melkein kokonaan jään peitossa. Tämä osoittaa, että on ollut aika melko lähimenneisyydessä, jolloin mitään jääpeitettä ei ole ollut.
Lisäksi kun on tehty seismisiä mittauksia Etelämantereen rantaviivasta sekä Grönlannista, on näiden karttojen todettu olevan melko yhtäpitäviä mittausten kanssa. Molempien karttojen muodot täsmäävät sen kanssa, mitä on saatu selville maan pinnan muodosta nykyisen jäätikön alla. Johtopäätös siis on, etteivät nykyiset jäätikköalueet voi olla kovin vanhoja, vaan että niiden on täytynyt muodostua vasta muutamien viime vuosituhansien aikana. Nämä kartat ovat siitä yksi osoitus.
Käytännön havainnot
Myös käytännössä voidaan nähdä, ettei nykyisen ilmaston arktisilla alueilla tarvitse olla ikivanhaa perua. Sillä Grönlannissa on voitu havaita, miten toisen maailmansodan aikana Grönlantiin jätetyt lentokoneet ovat peittyneet jopa 40-100 metrin syvyiseen jäähän vajaassa 60 vuodessa; tämä luku merkitsee lähes 1-2 metriä vuodessa. Samoin Etelämantereella on havaittu 17-metrisen antennin peittyneen jäähän jo 30 vuodessa, joka on varsin nopeaa vauhtia. Ja mitä tulee nykyisiin sademääriin, riittävät nekin jo selittämään jäätikön kertymisen melko nopeassa ajassa. Sillä kun esim. Grönlannissa sataa 400 millimetriä vuodessa, joka lumeksi muutettuna tekee moninkertaisesti enemmän, kertyy siitä jo paljon, vaikka osa siitä sulaisikin pois. Nykyinen sademäärä riittää siten hyvin jäätikön kertymiseen jo lyhyessä ajassa. Sen syntymiseen ei tarvita mitään satojentuhansien vuosien ajanjaksoja.
Seuraavassa lehtiartikkeli kertoo jäätiköiden syntymisnopeudesta:
Jenkkihävittäjät sulatetaan esille Grönlannissa. Berliiniläinen lentäjä-toimittaja Dieter Herrmann aikoo sulattaa viisi harvinaista P-38 Lightning-hävittäjälentokonetta esille Grönlantia peittävän ikuisen jäätikön uumenista. Historialliset sotakoneet nostetaan Herrmannin suunnitelmien mukaan ihmisten ilmoille yli 300-henkisen kansainvälisen retkikunnan voimin ensi vuoden kesän aikana. Pelastusretkikunnan tavoittelemat amerikkalaiskoneet ovat olleet hautautuneena Grönlannin itäosaan Tasiilaqin lähellä vuodesta 1942 asti.
Liittoutuneiden sodan aikana menettäneitä koneita peittää nykyään jo lähes satametriseksi kasvanut kerros ikuista lunta ja jäätä. Käytännössä pelastusretkikunta pääsee käsiksi jäätikön syvyyksissä oleviin amerikkalaiskoneisiin sulattamalla lumeen ja jäähän satametrisen pystysuoran kuilun. Amerikkalaiset nostivat yhden hävittäjän sulatusmenetelmällä esiin jo vuonna 1992. Kone oli silloin noin 80 metrin syvyydessä jäätikön sisässä. Nykyään kyseinen P-38 on entistetty ja lentää ilmailunäytöksissä ympäri maailmaa Glacier Girl-nimisenä. (Etelä- Suomen sanomat, 14.1.2007)
Jääkausi vai vedenpaisumus?
Kun on kyseessä maapallon menneisyys, on siis jääkauden tai jääkausien ajateltu kiinteästi kuuluvan siihen. On kuitenkin toinen vaihtoehto, joka voi olla jääkaudeksi tulkittujen merkkien takana: vedenpaisumus.
Seuraavassa tarkastelemme voisiko kyseessä olla maakuoren peittävä tulva ja valtavat vesimassat:
Ei ole löydetty yhtään hyvää teoriaa, joka selittäisi kunnolla jääkausien synnyn. Mannerliikuntateoriat, säteilyn vähenemiset ja muut teoriat ovat sellaisia, että niistä jokaisesta voidaan osoittaa heikkouksia, tai niitä ei ole voitu todistaa käytännössä. Kun jääkauden ja kylmän ilmaston on oletettu vallinneen pohjoisella pallonpuoliskolla, löytyy samoilta alueilta kuitenkin selviä merkkejä lämpimästä ilmastosta.
Suurten eläinten kuten mammuttien hautautumista on vaikea selittää muulla tavalla kuin siten, että ne ovat joutuneet muta- ja liejuvyöryjen alle vedenpaisumuksen yhteydessä. Näitä eläimiä on maahan hautautuneina ainakin 5 miljoonaa, joka osoittaa katastrofin laajuuden. Jos oletetaan jääkautta tai jotain muuta asiaa niiden tuhon syyksi, ei se selitä sitä, miten ne olisivat jääkauden aikana voineet hautautua jäiseen maahan. Se olisi varmasti jäänyt tapahtumatta.
Hiidenkirnut
Kun ovat kyseessä hiidenkirnut (tai myös harjut), on ne usein yritetty selittää jääkauden sulamisvesien aikaansaannoksiksi. Todennäköisempää kuitenkin on, että nämäkin luonnonerikoisuudet liittyvät vedenpaisumuksen toimintoihin. Olisihan jossain suuressa vedenpaisumuksessa vesi liikkunut paljon suuremmalla voimalla kuin jossain hiljaisessa jäätikkövesien lirumisessa. Yleensäkin virtaavan veden kuljetuskyky voi nousta suureksi virran nopeuden kasvaessa.
Esimerkki tulvan voimasta: Johnstownin tulvan toukokuussa 1889 kerrotaan olleen niin voimakas, että virta kuljetti mukanaan kaksikymmentä rautaveturia lähes kilometrin verran ja yksi niistä hautautui niin täydellisesti, ettei sitä edes löydetty.
Muinaisrantoja on käytetty eräänä merkkinä siitä, että jäätiköt sulivat ja vesi oli korkealla peittäen nykyiset kuivat alueet. Esim. Suomessa on useita muinaisrantamerkkejä ja niin sanotun Ancy-lusjärven sekä Baltian jäätikköjärven on ajateltu peittäneen Suomen ja sen lähialueet jääkauden jälkeen. Todennäköisempää kuitenkin näyttää olevan, että nämäkin rannikkomerkit ovat vedenpaisumuksen seurausta. Tutkijat ovat kyllä oikeassa, että vesi on peittänyt nämä alueet, mutta se on vedenpaisumuksen, ei jäätikköjärvien aikaansaannosta.
Tämä käy ilmi siitäkin, että näitä muinaisrantoja ja eri merieläinten fossiileja tavataan kaikilta korkeilta vuorilta ja kuivilta alueilta ympäri maapalloa. Tähän ei jääkausi olisi varmastikaan pystynyt.
Miten jääkausia todistellaan
Moan kohoamista on käytetty eräänä jääkauden todisteena, kuten aiemmin todettiin. Samalla asialla on myös yritetty todistaa vuoristojen synty entisestä merenpohjasta mm. vuorten rinteillä tavattavien merifossiilien tähden. Maan kohoamista voida juurikaan käyttää jääkauden todisteena, koska maan kohoamiset ovat niin epäyhtenäisiä eri alueilla.
Mitä Sitten tulee siihen ajatukseen, että kaikki vuoretkin olisivat entistä merenpohjaa, jotka sitten olisivat kohonneet, on tätä vaikea uskoa. Itse asiassa kaikkien korkeiden vuorien olisi silloin pitänyt kohota, koska kaikilta niiltä – Himalajalta, Andeilta, Alpeilta jne. – on löydettävissä merieläinten fossiileja. Se että kaikki nämä olisivat kohonneet entisestä merenpohjasta, on kyllä aika uskomaton asia. Varmastikin parempi selitys on Raamatun mainitsema vedenpaisumus.
Tosin on mahdollista, että jos vesimäärä on maapallolla yhtäkkiä lisääntynyt vedenpaisumuksen johtuen, on se voinut hyvinkin saada aikaan liikehdintää maankuoressa ja tulivuorista toimintaa. Suuret hautavajoamat, kuten Mariaanien hautavajoama, joka on n. 11 kilometriä syvä, ja vuoristojen kohoamisetkin voivat olla tämän seurausta. Tämäntyyppisiä ilmiöitä – jos niitä yleensä on tapahtunut – on ainakin vaikea selittää, mutta suuri nopeasti syöksyvä vesimassa voisi sellaista sellaista aikaan.
Mannerten liikkumisteoriat
Monesti selitetään, että kaikki on tapahtunut hitaasti vuosimiljoonien aikana, mutta niin ei tarvitse olla. On mielenkiintoista, että mannerliikuntateorian kehittäjän, Alfred Wegenerin, kerrotaan alun perin alkaneen kehittää teoriaansa Raamatun perusteella, kun siinä kerrotaan maan jakautumisesta (1 Moos 10:25 sanatarkka käännös kertoo maan jakautumisesta tiettynä aikana. King James sanoo: ”In his days was the earth divided”.
Niinpä kun maankuoressa on ollut liikehdintää, ei sen ole tarvinnut viedä miljoonia vuosia, vaan vedenpaisumuksen kaltainen katastrofi ja siihen liittyvät jälkimainingit ovat voineet saada aikaan liikehdintää nopeassa tahdissa: mantereiden liikehdintä, hautavajoamien synty ja vuorten kohoaminen ovat tällaisia ilmiöitä.
Seuraavassa lainauksessa Suomen suurimassa sanomalehdessä viitataan siihen, miten geologit uskovat mannerten eronneen toisistaan yhdessä ainoassa repäisyssä:
Suuren hautavajoaman murtumalinja ulottuu Itä-Afrikan suurten järvien alueelta Punaisenmeren kautta Jordanin laaksoon, missä maankuoren syvin halkeama, Kuollutmeri, on lähes 0,4 kilometriä merenpinnan alapuolella. Nykyisin arvellaan Afrikan sarven tulevaisuudessa repeytyvän irti Afrikasta. On mielenkiintoista, että aikoinaan tapahtuneen hautavajoaman tulevien Etelä- Amerikan ja Afrikan välillä katsotaan olleen melko nopean katastrofaalisen tapahtuman, samaan tapaan kuin Punaisenmeren repeämistä pidetään äkillisenä ilmiönä. Punaisenmeren lahdelmassa on syvänteitä, joissa veden lämpötila on maankuoren ohuuden vuoksi noin 50 celsiusastetta. Afrikka ja Aasia irtosivat kertaheitolla toisistaan eivätkä vaeltaneet erilleen hissukseen, kuten aiemmin luultiin. Punainenmeri syntyi yhdessä ainoassa repäisyssä, toteavat geologit Goman Omar ja Michael Steckler Science-lehdessä (Helsingin sanomat 25.11.95)
Miten Sapausselät syntyivät?
Salpausselkien harjumuodostelmat. Kun ovat kyseessä Salpausselät, ovat ne Suomessa olevia noin 600 kilometrin pituisia harjumuodostelmia. Tavallisin selitys niiden synnylle on ollut se, että ilmasto kylmeni vuosituhansia sitten, jolloin mannerjäätiköiden sulaminen pysähtyi ja jäätikön reunalle kasautui isoja sorakasautumia. Näin muodostui harjuja, joissa on noin puolet Suomen hiekasta ja sorasta.
Risto Isomäki kirjassaan: ”Miten Salpausselät syntyivät?” (2015) kuitenkin kyseenalaistanut tämän tavanomaisen näkemyksen. Hän uskoo kyllä jääkauteen, mutta arvelee tutkimustensa pohjalta, että Salpausselän harjumuodostelmat syntyivät mannerjäätikön sulamisen huippukautena eivätkä aikana, jona mannerjäätikön sulaminen oli pysähdyksissä. Hän viittaa nimenomaan siihen, että vesi vaikutti harjumuodostelmien syntyyn.
Hän ei usko vedenpaisumukseen, mutta hänen havaintonsa on yhtäpitävä sen kanssa, että vesi on muokannut luontoa voimakkaalla tavalla: Usein siteeratun laskelman mukaan Salpausselissä on noin puolet eli noin 20 miljardia kuutiota tai 20 kuutiokilometriä Suomen sorasta ja hiekasta. Arviossa on ilmeisesti otettu huomioon vain ne esiintymät, joiden taloudellinen hyödyntäminen olisi mahdollista.
Arvio herättää välittömästi mielenkiintoisen kysymyksen: miksi kaksi kahdensadan vuoden mittaista jaksoa, joiden aikana mannerjäätikkö ei sulanut, olisi tuottanut yhtä paljon kerrostuneita hiekka- ja sorakasoja kuin muutama tuhat vuotta, joiden aikana mannerjäätikkö sulaa? Eikö suurimpien sulamiseen liittyvien sora- ja hiekkakasojen pitäisi syntyä päinvastoin silloin, kun jäätikkö sulaa nopeimmin ja sulavesijokien virtaamat ovat suurimmillaan? (Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät?).
Grönlandissa ei ole havaittu kivien siirtelyä jäätikön pinnalla
Toinen mielenkiintoinen havainto, mihin Risto Isomäki törmäsi, liittyy Grönlantiin. Kun yleensä on selitetty, että jäämassat jääkauden aikana ovat kuljettaneet suuria siirtolohkareita satojen kilometrien matkoja, ei näin ole havaittu tapahtuvan Grönlannissa, missä nykyään on mannerjäätikköä. Kivet ovat Grönlannin mannerjäätikön pinnalla ja jään sisällä hyvin harvinaisia. Kivet voivat kyllä liikkua esim. Alppien jyrkissä jäävirroissa, koska kivet ovat ensin irtautuneet vuorista ja joutuneet sitten jäävirtojen päälle, mutta Grönlannissa ei ole havaittu näin tapahtuvan.
Risto Isomäki selittää asiaa: Pitkään pystyssä olleen jäävuoren pinta on tavattoman monimutkainen, täynnä luolia ja onkaloita ja muita vuoroin tapahtuneen sulamisen ja jäätymisen synnyttämiä muotoja. Loppukesällä syntyneiden jäävuorien pinta on usein ruskeanharmaa ja likainen. Ympäri kierähtäneen jäävuoren pinta on sen sijaan selkeä ja siloinen. Vesi on sulattanut kaikki yksityiskohdat pois.
En ole nähnyt ympäri kääntyneiden jäävuorien jäässä ainoatakaan kiveä, en edes pientä murikkaa, suurista siirtolohkareista puhumattakaan. Ympäri kellahtaneiden jäävuorien jäässä ei näy edes soraa tai hiekkaa, vaan jää on aina hohtavan puhdasta ja valkoista tai joskus sinistä, turkoosia tai läpikuultavaa.
Grönlantilaisten mukaan tämä on selkeä pääsääntö, joskin poikkeuksiakin on. Mannerjäätikön merta kohti virtaavat purkujäätiköt eli jäävirrat ja niistä lohkeavat jäävuoret kuljettavat kyllä mukanaan kiviä, soraa ja hiekkaa, mutta sitä on ainoastaan niiden pohjakerroksessa, ei juuri koskaan pinnalla tai keskellä. Jäävuoren pinnalla on vain kuollutta levää sekä tuulien mukanaan tuomaa pölyä ja nokea. Kivet ovat mannerjäätiköiden pinnalla hyvin harvinaisia. Jopa niin harvinaisia, että laajoilla alueilla jään pinnalta löytyvä kivi on yleensä meteoriitti.
Yksi vanhan Salpausselkäteorian perusoletuksista oli/ että myös mannerjäätikön pinnalla ja jään sisällä on kulkeutunut suuria määriä moreenia. Salpausselkien on itse asiassa oletettu syntyneen pitkälti juuri tällä tavalla – eli jään pinnalla ja keskellä kulkeutuneesta kivestä ja sorasta. Mannerjäätiköt eivät kuitenkaan todellisuudessa toimi tällä tavalla. (Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät?, s. 80).
Mitä siirtolohkareista voidaan sitten päätellä?
Todennäköisin selitys niiden liikkumiseen on vesi. Edellä oli esimerkki siitä, miten virta kuljetti mukanaan kahtakymmentä rautaveturia lähes kilometrin verran. Samanlaista toimintaa on saattanut tapahtua myös vedenpaisumuksen aikana, joka on ollut paljon voimakkaampi kuin jokin yksittäinen tulva.
Uurteet kallioissa
Yhtenä tärkeimpänä todisteena jääkaudesta on pidetty kallioissa olevia uurteita. Niiden uskotaan syntyneen, kun jään mukanaan kuljettamat kivet raapivat kallioiden ja maan pintaa. Uurteet kallioissa ovat kuitenkin syntyneet seuraavasti: Vuonna 1980 St. Helensin tulivuori purkautui ja sen seurauksena tuli muta- ja maanvyöryjä, tekivät ne kallioihin uurteita, jotka täysin muistuttavat jääkauden aikaansaamina pidettyjä uurteita. Uurteisiin ei siis tarvittu lainkaan jäätä, vaan muta-ja maavyöryt saivat aikaan samanlaiset kuviot (Tas Walker: ST. Helensin tulivuoren purkaus).
St. Helensin katastrofisarja vuonna 1980 oli muullakin tavalla merkityksellinen. Se osoitti, miten toistasataametriä paksut kerrostumat syntyivät muutamissa päivissä ja viikoissa. Esim. North Fork Toutle-joen varrella ollut sedimenttikerrostuma, paksuudeltaan 8 metriä, muodostui vain 3 tunnin aikana 12.6.1980. Lisäksi tässä katastrofisarjassa muodostui kanjoneita, pienempiä kuin Grand Canyon, mutta muuten samanlaisia. Näiden kanjoneiden syntyyn ei siis tarvittu miljoonia vuosia, vaan ne muodostuivat muutamissa päivissä.
Vedenpaisumuksesta näyttäisi olevan paljon enemmän todisteita kuin jääkaudesta ja mitä enemmän tutkitaan ja sitä selvemmäksi alkaa käydä vedenpaisumuksen todella tapahtuneen. Tästä todistaa myös ympäri maailmaa löytyneet lukuisat kuvaukset maata kohdanneesta tuhoisasta tulvasta eri kansojen historiassa.
Geologi Steven A. Austin sai koulutuksensa 1970-luvulla, ajatus tasa-arvoisuudesta sai osakseen uskoa siihen, että geologiset prosessit tapahtuivat hitaasti ja että maapallon on oltava miljoonia vuosia vanha. Mutta St Helens-mt. muutti ajatukseni täysin, kun näin kuinka nopeasti maakerrokset voivat syntyä.
Geologit alkoivat nähdä todisteita menneille katastrofeille kaikkialla. ”Se johti ajattelutavan muutokseen”, Steven A. Austin sanoi. ”Voisin sanoa professoreilleni: ”Minähän sanoin”. Tosiasia on, että geologiset piirteet muodostuvat nopeasti eikä miljoonien vuosien aikana. Geologiset todisteet ovat täysin yhdenmukaisia Raamatullisen aikataulun kanssa.”
Grand Canyon on nyt vahvin todiste nopeasta maakerrosten muodostumisesta.