Varhaiskristillisyys
Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, sillä Jeesus oli juutalainen ja suurin osa ensimmäisistä kristityistä olivat juutalaisia. Raamatun Vanha testamentti tulee Tanakista, juutalaisuuden ohjeellisesta tekstikokoelmasta. Suurin osa Uuden testamentin kirjoittajista oli myös juutalaisia, jotka elivät tunnustaen ja levittäen kristinuskoa.
Muita kansallisuuksia ensimmäisten kristittyjen joukossa oli ainakin samarialaiset ja antiikin roomalaiset. Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus, joka eli evankeliumien mukaan Israelin alueella ajanlaskun alussa. Jeesuksen elämäntyö sekä hänen ylösnousemuksensa kiteytetään evankeliumeissa.
Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit. Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 33 jaa., jolloin Jeesuksen seuraajat perustivat Jerusalemiin alkuseurakunnan. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja apostoliteli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, jonne he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten vainojen jälkeen.
Ensimmäinen vuosisata
Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, jonne he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten vainojen jälkeen.
Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa toistensa kodeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista.
Valtiovallan vainotessa kristittyjä, ei-kristittyjä ihmetytti kristittyjen laaja peräänantamattomuus keisarikultin edessä. Kristittyjen määrän lisääntyessä alkoi yhdentyminen Rooman valtakunnan kreikkalaisen filosofisen ja sen hellenistisen kulttuurin kanssa. Varsinkin 200-luvulla eläneen Plotinoksenuusplatonistiset pohdiskelut jouduttivat kristinuskon filosofista ja kulttuurista eroa juutalaisilta juuriltaan Rooman valtakunnan kirkoksi, katoliseksi kirkoksi.
Varhaiskeskiaika
Kristinuskon levinneisyys vuonna 600. Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisariKonstantinus Suuren kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen noin vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja.
Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa noin vuonna 380.
Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Myös Ateenan filosofikoulut lakkautettiin. Kiellettyjen uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Hypatia Aleksandrialainen. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin vääräoppisiin.
Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin jo Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa asti Raamattua käännettiin paikallisille kielille, ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Noin 900-luvulla islamkuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta. Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat silti säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin.
Islam
Noin 900-luvulla Islam kuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta. Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat silti säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin.
Muslimit hallitsivat jonkin aikaa myös Espanjaa, mutta kristityt valloittivat sen takaisin vuoteen 1492 mennessä. Tähän aikaan kristinusko oli valtauskontona koko Euroopassa mutta ei muissa maanosissa joitakin pienehköjä alueita lukuun ottamatta. Pian kristinuskoa alettiin nopeasti levittämään muualle maailmaan, varsinkin Amerikan mantreelle.
Keskiaika
Taidemaalari Rogier van der Weyden, Jeesusta lasketaan ristiltä, vuonna1435. Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka sai ajan myötä nimen katolinen kirkko, reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena.
Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet joitakin kirkon opetuksia. Toisella vuosituhannella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö nopeutui. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolinekumeeninen patriarkka.
Ortodoksinen kirkko poikkeaa paavin johtamasta kirkosta eron jälkeen myös siten, että se koostuu itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat vuosina 1438–1445 niin sanotun Firenzen unionin eli Firenzen kirkolliskokouksessa solmitun liiton, joka Itä-Roomassa kuitenkin peruttiin pian teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia.
Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. Noin vuosina 1500–1900 katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi. Kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja kutsutaan idän katolisiksi kirkoiksi.
Protestanttinen reformaatio
Erasmuksen kirjoitukset vaikuttivat reformaatioon ja katoliseen reaktioon. Reformaatiossa eli uskonpuhdistuksessa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolista kirkkoa vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martti Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus.
Katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Protestanttiset kirkot myös lakkauttivat luostarit ja vaatimuksen pappien naimattomuudesta.
Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa; vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa, ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoiset osat ovat protestanttista aluetta ja eteläiset osat katolista. Poikkeuksia ovat kuitenkin esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.
Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisen siirtomaavallan myötä, mutta koska paavi eivätkä kansalliset hallitukset hallinneet uskontoa, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.
Moderni aika
1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä uskontoriippumattomampaan suuntaan. Suomessa luterilaisen kirkon asema säilyi ennallaan maan itsenäistyessä.